Perinteinen italialainen ilmanvaihto on perustunut siihen, että rouvat avaavat ikkunat selälleen lähtiessään aamupäivällä torille sekä mahdollisesti nostavat vuodevaatteet ja patjat parvekkeelle. Vessan seinässä on joku propelli joka käynnistyy siksi aikaa kun valo on päällä, ja ikkunaa saniteettitiloissa on pidetty suotavana jo 1800-luvun rakennussäännössä. Italialaiset ovat kauhuissaan suomalaisten ikkunattomista vessoista ja vessassa olevasta tulitikkuaskista, vaikka totta puhuen ei se yhden ikkunan avaaminen kauheasti ilmanvaihtoa edistä. Kuusikymmentäluvun suomalaisissa kerrostaloissa oli jo koneellinen poistoilma, vaikka korvausilman tulo saattaa olla hallitsematonta (lue: postiluukusta).
Kaikki tämä on oletettavasti toiminut niin kauan kuin päivästä ei vietetty suurta aikaa sisätiloissa, ruuanlaitto tapahtui takassa kolmijalalla, suihkussa ei läträtty vasiten ja joku oli kotona ikkunoita aukomassa ja sulkemassa (mikäli niiden sulkemisen ja avaamisen välillä nyt niin kauheasti eroa oli). Nykyään liian korkea ilmankosteus, seinien kylmäsiltoihin kondensoituva vesi ja henkariin homehtuvat puuvillavaatteet ovat yleinen ongelma, varsinkin sen jälkeen kun on ikkunat on energiansäästömielessä vaihdettu tiiviimpiin.
Olen jatkuvan ilmankosteuden kanssa tappelun jälkeen ottanut rojektiksi sen että tähän asuntoon on suunniteltava ilmanvaihto, eli ainakin yksi ”propellihatullinen” poistoilmaputki ja kaksi korvausilmaventtiiliä. Sulttaani katsoo minua epäilevästi, ja luulee minun googlailleen ylisanoja täynnä olevilla tuotesivuilla, vaikka todellisuudessa olen vain aikoinani saanut täydet pisteet LVI:n tentistä.
